Arun Dohle: Perustajan etsintä

14-vuotiaana
Ensimmäisen kerran halusin tosissani Intiaan 14-vuotiaana, mutta vasta päätettyäni koulun vuonna 1993 lähdin Intiaan kolmeksi kuukaudeksi etsimään vanhempiani.
Menin lastenkotiini Mahila Seva Gramiin, jossa minulle kerrottiin, ettei asiakirjoja ole. Ainoat tiedot, jotka sain, olivat peräisin sairaalan rekistereistä: syntymäni rekisteröintitiedot ja äitini nimi. Osoitteena oli kuitenkin lastenkoti!Mitä saatoin tehdä? Intia oli minulle uusi maa, enkä tuntenut kulttuuria enkä kieltä.Ensimmäinen matka Intiaan
Vuonna 1996 matkustin uudelleen Intiaan silloisen kumppanini kanssa, mutta etsiminen ja lomailu yhtä aikaa oli levotonta. En yksinkertaisesti pystynyt siihen.
Menin verkkoon
Vuonna 1999 sain ensimmäisen tietokoneeni ja internetyhteyden ja aloin etsiä kaikkea, mitä adoptiosta löysin. Lopulta löysin Peter F. Doddsin ja Bastard Nationin. Niiden avulla pystyin selvittämään adoptioprosessin niin pitkälle, että ymmärsin luovutusasiakirjani olevan jossain Bombay High Courtissa.
Asuin kuitenkin vielä Saksassa, eikä minulla ollut mitään keinoa päästä käsiksi asiakirjoihin Intiassa. Aikuisena adoptoituna minut otettiin aluksi lämpimästi vastaan adoptiopiireissä – tai pikemminkin niin sanotuissa ”adoptiovanhempien hallitsemissa ryhmissä”.Huomasin nopeasti, että jokin oli vialla. Minulle sanottiin, että Intiassa etsiminen on mahdotonta, että satuttaisin äitiäni ja että hän oli nyt onnellisesti naimisissa. Minulle sanottiin, ettei Intiassa ole asiakirjoja, ettei siellä ole oikeusvaltiota ja etten koskaan pystyisi voittamaan näitä esteitä.Se teki minusta vain entistä päättäväisemmän, kunnes minut lopulta heitettiin ulos näistä tukiryhmistä, koska jatkoin sinnikkäästi etsintääni.Menin verkkoon
Vuonna 2001 halu löytää alkuperäiset sukujuureni kävi sietämättömäksi. Olin silloin itsenäinen talousneuvoja myyntityössä ja tottunut pitkiin päiviin; joskus pääsin kotiin vasta puolenyön jälkeen. Turhautuminen siihen, etten päässyt eteenpäin, alkoi kuitenkin vaikuttaa henkiseen ja fyysiseen terveyteeni, ja se näkyi työssäni.Aloitin terapian ja tajusin pian, että olin haudannut tunteeni seitsemäksi vuodeksi. Kun terapeutti sanoi minulle: ”Ehkä sinun pitäisi etsiä äitiäsi”, tiesin, että minun oli muutettava suuntaa.Ymmärsin, että äitini oli luultavasti naimaton syntyessäni, mihin liittyi sosiaalinen stigma, ja että hän oli nyt todennäköisesti naimisissa. Lastenkotihan voisi varmasti ottaa häneen yhteyttä hienovaraisesti? Jos hän ei haluaisi olla missään tekemisissä kanssani, hyväksyisin sen.Olin iloinen siitä, että minut oli adoptoitu, ja minulla oli upea lapsuus parhaiden mahdollisten adoptiovanhempien kanssa, mutta minua kalvoi tunne, että jokin oli pielessä. Aloin perehtyä lapsikauppaan ja skandaaleihin, jotka liittyivät lasten ostamiseen ja myymiseen adoptioalalla.Eräs saksalainen adoptioäiti kertoi, että hänen vanhin adoptiolapsensa oli kuullut äitinsä olevan elossa ja luvanneen hakea hänet – mutta papereissa luki, että äiti oli kuollut! Ja tämä tuli Äiti Teresan järjestöltä, Missionaries of Charitylta, josta olin lapsena ylpeänä kehuskellut, että se oli pelastanut minut.Samaan aikaan väittelin adoptiovanhempien kanssa sähköpostiryhmissä ja Yahoo-ryhmissä, kuten ICHILDin saksalaisella Adoptionsforumilla, sekä yhdysvaltalaisissa adoptiopiireissä, jotka järjestivät kulttuurileirejä ja kunnioittivat adoptoitujen alkuperää.Se oli täysin päinvastaista kuin oma kasvuni: vaikka adoptiovanhempani yrittivät hyvää tarkoittaen tutustuttaa minut alkuperäiseen kulttuuriini, torjuin sen. Halusin mieluummin olla valkoinen saksalainen lapsi ja kiroilin peilistä näkyvää ruskeaa naamaa.Minusta tulee adoptoitujen oikeuksien aktivisti
Myöhemmin samana vuonna, 2001, lähdin Intiaan aikomuksenani ratkaista tapaus kuudessa viikossa. Ei ongelmaa, ajattelin, kaltaiselleni menestyvälle liikemiehelle. Ja nyt, lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin, moni kysymys on yhä vailla vastausta. Sysäys katsoa oman adoptioni yli tuli itse asiassa adoptiovanhempien ja adoptiopalvelujen henkilöstön vastustuksesta; he muuttuivat puolustautuviksi, jopa aggressiivisiksi, kun aloin kysyä liikaa.Kun hain apua saadakseni vastauksia, törmäsin vastustuksen muuriin: adoptiovanhemmat kielsivät, että adoptioissa olisi ongelmia. Jopa oma lastenkotini, joka oli minulle henkilökohtaisesti ystävällinen, väitti, ettei voinut auttaa. Myöhemmin ymmärsin, että he olivat tarkoituksella antaneet minulle vääriä tietoja etsintäni aikana.Vasta kun tapasin lasten oikeuksien aktivisti Gita Ramaswamyn – keskeisen hahmon kampanjassa, jolla vastustettiin Lambada-yhteisön lasten myyntiä Andhra Pradeshissa – ymmärsin, miten minulta evättiin oikeuteni. Hän sanoi minulle: ”Arun, kun olet niin kauan etsinyt lakia: tämä on ’laki’, ja siinä sanotaan, että adoptiovanhemmillasi on OIKEUS tietää, kuka äitisi on.”Olin vuosikausia juossut luukulta toiselle tajuamatta, että kaikki adoptiomaailman vakiintuneet tahot, joilta olin hakenut apua, antoivat minulle täysin väärän kuvan. Gita Ramaswamy sai minut uskomaan, että laki oli todella minun puolellani ja että intialaiset sukujuureni olisi sittenkin mahdollista löytää. Eikä siinä kaikki: hän oli päättänyt auttaa minua!Liittoutuminen Andhra Pradeshin aktivistien kanssa ei tuonut minulle ystäviä adoptiopiireissä. Heidän kampanjallaan institutionaalisen lapsikaupan paljastamiseksi, aina Intian korkeimpaan oikeuteen asti, hankimme paljon vihollisia. Mutta Gita avasi minulle oman maani. Hän saattoi minut oikeiden ihmisten yhteyteen, ja lopulta pystyin tekemään rikosilmoituksen lastenkodistani adoptioasiakirjojeni salaamisesta.
